Kirjoitin tämän kun dg on 1 viikko

Musta harso laskeutuu päälleni mistä löydän valon? Löydänkö sen lenkillä ystävän kanssa, työkaverin viestistä, lapseni onnistumisesta. Minun on löydettävä se, vielä kuuluu ilo ja nauru elämääni, vai kuuluuko? Veikö sairauteni sen. En anna, haluan ilon, haluan naurun. Haluan olla minä, en sairauteni luoma persoona!




Kirjoitin tämän kun dg on kulunut 1,5 vuotta

Arjen tarina;

Istun autossa sairaalan parkkipaikalla, katselen ohi ajavia autoja kyyneleet silmissä ja kertailen

mielessäni lääkärin sanoja. Kyllä se on totta, sinulla on Parkinson! Otan puhelimen käteeni ja

soitan työpaikalleni, että olen loppupäivän poissa. En muista ajaneeni kotiin, mutta kohta käsitän

makaavani kodissamme lattialla itkien, että elämäni on loppu, en nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa.

Tästä on tänään aikaa melkein tasan 1,5 vuotta ja olen elossa taas, en siis enää se täydellinen uranainen vaan sairas eläkeläinen, mutta elossa. Kun ajattelen 1,5 vuotta taaksepäin, menetin terveyteni, jouduin luopumaan työstäni ja ennen kaikkea ihanista työkavereista ja ympäristöstä jossa olin viettänyt viimeiset 39 vuotta. Tämä kaikki on suuri asia kenelle tahansa ja mietin, että minulla on kaksi vaihtoehtoa; jäädä sänkyyn makaamaan tai opetella elämään hetkessä. Päätin valita viimeisen ja

opettelen sitä joka päivä ”elä hetkessä” se on mottoni.

Mitä sitten jos aamulla vaatteiden päälle pukeminen on hidasta ja vaikeaa, aika on suhteellista.

Mitä sitten jos kotityöt vievät enemmän aikaa, niistä selvitään vielä kuitenkin.

Mitä sitten jos vähän vapisen joskus, se on vielä ohimenevää ja huomisesta ei tiedä kukaan.

Kun sairastut vakavasti, tulee sinun vahvistaa itsetuntoasi ja keskittyä siihen mihin vielä pystyt.

Mene mukaan vertaistukiryhmään, itse olen saanut sieltä monta ystävää ja iloa arkeen erilaisen tekemisen muodossa. Vertaisryhmässä voit myös olla oma itsesi muiden samanlaisten joukossa.

Mutta älä hylkää vanhoja ystäviä ja harrastuksia, minä harrastan liikuntaa vanhaan tahtiin ja liikunta on jokaiselle meistä tarpeen, tietenkin ottaen huomioon nykyisen tilasi.

Etsi myös uusia harrastuksia joita pystyt nyt tekemään kun et ole työssä, minä olen esimerkiksi löytänyt, laulun, runouden ja valokuvauksen.

Iloitse jokaisesta päivästä jotka saat elää, älä häpeä sairauttasi vaan ole avoin. Olen itse huomannut että avoimuus kannattaa, silloin ei tarvitse stressata koska joku huomaa että olet jotenkin erilainen kuin ennen.

Itse voin vain puhua Parkinsonista, mutta olen huomannut että sairaus tuo paljon uusia asioita joita joudut opettelemaan. Lääkitys ja oikea ruokavalio ja liikunta, sen lisäksi kannattaa ottaa selvää kuntoutus mahdollisuuksista jne.

 Maailmani on muuttunut; ennen keskustelin ”asiantuntevasti” osakekurssista ja osingosta ja bonuksista. Tänä päivänä keskustelen enemmän lääkityksestä, sairauden etenemisestä ja saanko lääkäriajan vai en. Tässä elämässä on monta eri tasoa, vähättelemättä yhtäkään

tämä kaikki kuuluu elämään.

Kun nämä eri tasot kohtaavat annamme toisillemme jotakin mitä ei rahalla saa, tämän sain itse kokea

omissa läksiäisissä työpaikallani. Työkaverini ja työnantajani antoivat minulle läksiäiset, joita en koskaan unohda, ja minä annoin heille toivoa tulevaisuuteen, näyttämällä, ettei elämä lopu vaikka sairastuu vakavasti!

Kukaan meistä ei tiedä huomisesta joten haluan myös teille kaikille jättää ajatuksiinne viestin

jonka jätin kaikille työkavereille:

Elämässä on vain yksi tärkeä hetki, se on tässä ja nyt.

Halauksin Tuija